kotikadulla aamupäivästä -aurinkoa ja +20 astetta :)

Melbournessa on nyt kevät! Itseasiassa viimeinen virallinen talvipäivä oli 31.8. Musta on niin ihanaa, kun päivät pitenevät ja lämpenevät. Oon aina ollut enemmin kevät- kuin syksyihminen. Syksyyn liitän pimeyden, kylmyyden, arjen, tylsyyden ja väsymyksen. Kevääseen taas liitän valoisuuden, lämmön, uudet tuulet ja energisyyden. Voisinko vielä enemmän keksiä vastakohtia noille vastakohtien vuodenajoille... joka tapauksessa nyt olen kevättuulella!

koivu!

Tällä viikolla mun ohjelmassa on ollut vain töitä, töitä ja töitä, niin ja salillakäyntiä myöskin. Kävin ensimmäistä kertaa bodycombatissa ja täytyy kyllä todeta, että oli ehkä rankin treeni ikinä! Bodycombat on siis sekoitus taistelulajela, nyrkkeilyä ja aerobiciä ja kaikki tehdään ihan vaan omalla kehonpainolla ja -kunnolla. Oli oikeastaan jännä huomata, miten paljon "uusia" lihaksia löysinkään kaiken sen huitomisen ja riehumisen ansiosta. Koitan päästä taas "kuntoon" muutaman kuukauden lusmuilun jälkeen, joten keskiviikon bodycombattia ja torstain bodyattackia seuraa vielä huomisaamun bodyattack. Mulla tulee tehtyä hyvä alku- ja loppuverryttely, kun kävelen Chadstoneen ja takaisin n. 20-25min suuntaansa. Oon aina inhonnut kuntopyöriä, crosstrainereitä ja juoksumattoja, koska mun mielestä alkuverryttelyn tekeminen niillä on tuskallista!? En tiedä mistä se johtuu, mut mietin vaan aina, että kuka oikeasti nauttii niillä rehkimisestä. Sitäpaitsi mun mielestä niillä treenatessa on vaikea asettaa itselleen "oikeaa" vastustasoa. Sitä joko helposti uuvuttaa itsensä väärällä tekniikalla ja vastuksella tai sitten lusmuilee ja huijaa itseään liian matalalla vastuksella. Tämän takia olen edelleen sitä mieltä, että salitreeniin tarvitsee personal-trainerin, joka multa kyllä löytyy ihan kotoakin. Oon kuitenkin onnellinen, että James ei oo mun mukana salilla, sillä treenaaminen on sitä mun omaa laatuaikaa, jota todella ajoittain tarvisen!

lähikadulta illalla (katuvaloja on puolen kilometrin välein, joten pimeää on!)

Mulla on tällä viikolla ollut usein mielessä ystävät ja perhe kotoa Suomesta. Aina kun joku täällä mainitsee näkevänsä kavereitaan, mulla tulee haikea fiilis. Tänäänkin J:n sisko Lucy on tapaamassa vanhoja koulukavereitaan illallisen ja drinksujen merkeissä ja töissä joku kertoi viettävänsä ystävänsä syntymäpäiväjuhlia viikonloppuna. Aloin miettimään kaikkia niitä ihania illanistujaisia ja muita treffailuja kaikkien mun ystävien kanssa kotona Suomessa tai vuosi sitten Lontoossa. Vaikka koen, että olen aika itsenäinen ihminen ja nautin todella -yksin-olosta-kin-, ajoittain mulla on todella ikävä vanhoja, tuttuja ja turvallisia ihmisiä. Kuten jo aijemminkin taisin todeta; jatkuva uusiin ihmisiin tutustuminen osaa olla uuvuttavaa. Olen kuitenkin iloinen, että oon tutustunut muutamiin Jamesin ystäviin, jotka todella ovat mukavaa je helppoa seuraa.

Viime aikoina oon alkanut huomata tän poikaystävän perheen kanssa asumisen huonoja puolia. Aina kun tuut kotiin talossa on joku ja aina "joudut" avaamaan suusi. Töissä ollessa joudun/saan olla energinen höpöttelijä, mutta kotioven avatessani toivoisin joskus, että saisin vain olla omissa ajatuksissani ja levätä ja rentoutua. Siitä päästäänkin toiseen asiaan nimittäin tähän kotona olemiseen... Oon huomannut, että J:n perheenjäsenet jaksavat vaan kysellä suunnitelmistani tulevalle päivälle tai viikonlopulle. Tiedän, että he ovat alkaneet patistaa Jamesiä keksimään tekemistä varsinkin näille viikonlopun vapaapäiville. Tässä siis perhe-elämän huonopuoli; olet "velvollinen" päivittämään tekemisesi muille ja selittämään, jollei sinulla niitä ole. Mie oon nyt ollut täällä kolme kuukautta ja faktahan on, että "aloitin" tyhjästä. Nyt mulla on töitä 5 päivänä viikossa, oon alkanut käymään salilla n. 3-4 kertaa viikossa, ollaan tavattu ainakin yksi Jamesin kaveri viikottain... eli oon siis päässy elämän perusrutiineihin kiinni. Tänään aamusta sain taas kerran vastailla kysymyksiin viikonlopun suunnitelmista ja todeta, taas kerran, ettei meillä Jamesin kanssa mitään erikoisempia suunnitelmia ole. Sain vastaukseksi hämmentyineitä ilmeitä ja ihmettelyjä, ettenkö haluaisi käyttää vapaapäiviäni jotenkin hyödyksi ja tehdä jotain. Niin no toki mullakin on mielessä tehdä asioita täällä Melbournessa ollessa, mut toisaalta mietin myös, että en tullut tänne "lomalle" vaan tulin elämään ja asumaan. Tottakai J:n perheenjäsenillä on omat ystävänsä ja menonsa. Minä olen kuitenkin vasta "aloittanut" elämisen täällä ja vastaavanlaiseen elämänrytmiin pääseminen vie aikansa. Mulla ei kuitenkaan ole niitä vanhoja tuttuja, opiskeluita, muita viikottaisia rutiineja/menoja, mitä heillä kullakin on. Mun täytyy muistuttaa itseäni olla stressaamatta ja vertaamatta omaa elämääni näiden aussejen elämään. Mulla oli ne ihan samat viikottaiset menot, rutiinit, ystävien treffaamiset, perheen kanssa oleilut ja tekemiset kotona Suomessa. Nyt olen täällä ja alan pikkuhiljaa toteuttamaan itseäni ja täydentämään elämääni asioilla, jotka tekevät minut onnelliseksi. Tiedän, ettei kukaan tarkoita pahalla puuttua tekemisiini, mutta ajoittain vain tunnen pienen ja ikävän piston sydämmessäni. Olen alkanut todella kaivata sitä omaa tilaa, jonka mahdollinen tuleva kimppakämppämme tuo. Toki sielläkin asutaan yhdessä, mutta kuitenkin eritavalla kuin oman -tässä tapauksessa Jamesin- perheen kanssa. No tälläistä pientä "tunteenpurkausta" ja ajatusten ulossaattoa tänään tänne blogiin. Kaikesta huolimatta yritän edelleen  olla kiirehtimättä mihinkään ja yrittää nauttia jokaisesta päivästä ja nähdä niitä onnellisuudenavaimia pienissä asioissa. Tänään lauantaina yksi sellainen ilahduttava asia löytyi kotimatkalla salilta; pinkki, (mun lenkkareiden värinen) kukkiva puu! XX

päivän ensimmäinen piristys

instagram