onNELLInen

Helsinki, 2.7.2013, istun tässä ystäväni Meten kämpillä. Oon just pessyt tiskit ja imuroinut kiitokseksi yöpaikasta (ja tietenkin siksi, että saan stylejä kuvia tästä söpöläisestä Ullanlinnan yksiöstä!). Matkalaukku on auki lattialla ja kohta pitäisi alkaa järjestellä kimpsut ja kampsut kasaan, kun lentokentälle on tarkoitus suunnata tuossa klo 20 jälkeen. Sitä ennen vielä tapaan mun toisen Lontoo-ystäväni, Reijan!

Kuten huomasitte, niin mun Suomi-loman bloggailusta ei vaan kerta kaikkiaan tullut mitään, vaikka kuinka olisi ollut juttuja ja hetkiä, mistä kirjoittaa. Oon ollut onNELLInen, että olen saanut viettää aikaa mun perheen ja kaikkien rakkaiden ystävien, sukulaisten ja tuttavien kanssa. No niin ja nyt tietenkin aloin itkemään, kun tuon lauseen sain sanottua. Välillä sitä miettii, että miksi tästä elämästä tekee tällaista draamaa; olisi vaan ollut niin paljon helpompaa jäädä Joensuuhun lukion jälkeen, käydä töissä, alkaa opiskella jotain ja olla omien läheisten ihmisteni ympäröimänä…

Melbourne, 10.7.2013, viikko siitä, kun aloitin tän postauksen Suomessa. Nyt sitä ollaankin kotona Melbournessa, käyty aamusta lenkillä ja töihin olisi lähtö noin parin tunnin kuluttua. Olen muuten aika levollisella mielellä, jos tuohon Suomesta lähdönpäivään vertaa. Nyt mulla on nimittäin taas arki, jota oon oikeasti kaivannut viimeisen puolivuotta. Aloitin työt jälleen tutussa Bakers Delight –leipomossa Chadstonin ostoskeskuksessa. Työkaverit olivat kaikki iloisia, että tulin takaisin. Hommasin jo viime torstaina eli saapumispäiväni salijäsenyyden Re-creation –salille Hamptoniin ja oon jatkanut siis tätä mun uudestaan löytynyttä urheiluinnostustani. Tällä hetkellä mulla ei ole paha stressi mistään (MITÄ?). Suomiloma teki tosiaan ihmeitä; aloin vaan luottaa itseeni ja siihen, että asiat järjestyvät. Kaikki ne keskustelut mun lähimmäisten ja rakkaiden ystävieni kanssa, auttoivat mua muistamaan kuka olen ja mihin pystyn –pystyn nimittäin mihin vaan!

James on edelleen sama oma itsensä –hyvine ja huonoine puolineen. Meillä oli tuossa toissa päivänä aika riitainen, mutta syvällinen keskustelu meidän yhteisestä tulevaisuudesta. Tietenkin tästä keskustelusta saatiin melko tummanpuhuva, kun meidän molempien ”huonot puolet” saivat värit käteensä. Siinä tilanteessa oikeasti mietin, että miksi, miksi minun piti valita tuollainen *italialaistaustainen aussi!? Mun ajatukset opiskelusta Suomessa ovat pahassa ristiriidassa Jamesin suunnitelmien kanssa. Toki ymmärrän sen, että kun toisella on vakituinen työ ja ajatukset säästämisestä tulevaisuuden kotia varten, ajatus kaiken sen jättämisestä muutamaksi vuodeksi minun takia, tuntuu mahdottomalta. Toisaalta itse puolustan itseäni sillä, että minä en voi elää toisen kautta ja mun on saatava toteuttaa omia haaveitani. Eihän tässä tilanteessa voinut muuta, kun todeta, että otetaanpas nyt ihan rauhassa ja aletaan käydä läpi kaikki vaihtoehdot. Kiireellä me ei saada minkäänlaisia (hyviä)päätöksiä aikaan. Taas tuli mieleen, että olisipa vaan helpompi ollut pysyä siellä Joensuussa! Mutta nyt tulee se mutta; minä kun en näköjään koe saavani elämältä mitään tyydytystä, jos kaikki asiat vaan tapahtuvat ”helposti”. Tässä sitä sitten ollaan ja edelleen seison selkä suorana näiden kaikkien käänteiden päätteeksi! Jos jotain mainittavaa olen oppinut, näiden viimeisten viikkojeni aikani, niin se on kyllä se, että ottaa päivän kerrallaan, ajattelee rauhassa ja uskoo itseensä. Näillä mennään ja sitten kevennän vielä loppuun, että on tossa *italialaistaustaisessa aussissa jotain hyvääkin –näette sen noista viime lauantain illalliskuvista :D

*rakkaus –kaiken se kestää, tai ainakin yrittää

Taas luvassa sekalainen seurakunta kuvia Suomi-loman ajalta ja sit ihan viimeisiltä päiviltäni Melbournessa.