Kaikki hyvin tänään

Hei rakas blogi! Täällä ollaan pitkästä aikaa. Melkein kaksi kuukautta on kulunut viime postauksestani. En ole unohtanut sinua. Olet ollut mielessä joka päivä, mutta tänään on se päivä, kun taas palaan ja kerron kuulumisiani.

Niin kuin oon aijemminkin kirjoittanut, mulla on ollut vaikeuksia kirjoittaa postauksia. En ole oikein itse sisäistänyt tämän blogin tarkoitusta. Alunperin halusin kirjoittaa asioista, jotka tekevät minut onnelliseksi, mutta olen huomannut, että tuo tarkoitus on aika kliseinen ja sen takia haluan uudistua. Haluan, että tämä blogi kertoo Nellin elämästä -juuri sellaisena kuin se on, mukaan lukien ne onNelliset kuin myös epäonNelliset hetket.

Aamuauringon säteet puistosta, työmatkani varrelta :)

Kaunis iltapäiväaurinko kävellessäni lähikadulla :)

Tätä identiteettikriisiä blogini kanssa olen käynyt läpi sieltä asti, kun aloin kirjoittamaan, mutta itseni kanssa sitäkin kauemmin. Mulle on aina ollut tosi tärkeätä antaa hyvä kuva itsestäni kaikessa mitä elämässäni teenkin. Toisin sanoen olen/olen ollut perfektionisti; miettinyt vain, mitä muut ihmiset minusta ja päätöksistäni ajattelevat. Tätä on jatkunut niin kauan kuin muistan. Epäonnistumisen pelko on vaivannut mua aina sieltä asti, kun aloitin kilpailemisen taitoluistelun parissa. Taitoluistelusta ja kilpailemisesta minulle tulee mieleen apinat pois niskasta -sanonta, jota muistan hokeneeni itselleni ennen kilpailusuoritusta. Sanonnan hokeminen harvoin auttoi, sillä epäonnistumisen pelko otti minusta vallan ja suoritukseni olivat sen mukaiset; alisuoriuduin usein. On aika ironista, että nuo samat apinat (=epäonnistumisen pelot) ovat roikkuneet tähänkin päivään saakka niskassani. Oli kyseessä sitten työtehtävät, ylioppilaskirjoitukset, tulevaisuuden suunnitelmat, ystävyyssuhteet, ulkonäkö tai vaikkapa tämä blogi. Mielessäni on aina pelko siitä, että jos epäonnistun jollain lailla, nolaan itseni ja mitä muut ihmiset minusta sitten ajattelevat?

Olin yksi päivä kävelyllä ja näin tän kauniin ruusun, joka oli kasvattanut itsensä verkkoaidan läpi. Kun tarpeeksi uskoo niin pystyy mihin vaan -eiks niin :)

Takaisin tähän päivään. Haluan tänään kirjoittaa totuudenmukaisesti kuulumisistani. Tällä hetkellä istuessani sohvalla kotonani Murrumbeenassa, Melbournessa, mulla on asiat aikas hyvin :) Oon lähdössä töihin noin tunnin kuluttua, mutta päätin, että sitä ennen ainakin aloitan tän postauksen kirjoittamisen.

Mulla on ollut vaikeata viimeisten parin kuukauden aikana. Kaikki ketkä mut tuntevat parhaiten, tietävät, että oon käynyt läpi paljon viimeisten vuosien aikana (koulun päättyminen, au pair -vuosi Lontoossa, James, muutto Australiaan ja sitten edelleen se pähkäily kaiken tän tapahtuneen keskellä; mikä musta tulee isona ja mitä haluan opiskella). Näiden vuosien varrella olen käynyt läpi vaikeita aikoja. Vaikeilla ajoilla tarkoitan niitä jaksoja elämässäni, joina usko itseeni on totaalisesti kadonnut. Kirjoitan nyt masennuksesta ja ahdistuksesta, jotka ovat saaneet ajoittain musta yliotteen. Syy miksi haluan jakaa todella henkilökohtaisia asioita itsestäni tässä blogissa on se, että haluan tämän blogin olevan aito, kaunistelematon, rehellinen ja omanlaisensa kuvaus minusta, Nellistä, Haluan osoittaa itselleni, että minun ei tarvitse pelätä, hävetä tai uskoa mitään negatiivista itsestäni, mitä olen noilta apinoiltani niskaani saanut. Olen juurikin niin täydellinen kaikkine epätäydellisyyksineni -niinkuin kaikki muutkin ihmiset!

Tää puutarha näytti kuin jostain satukirjasta ja sen takia halusin ikuistaa sen :)

Masennus ja ahdistuneisuushäiriö ovat sairauksia, mutta samalla vain sanoja. Samoin on syömishäiriö. Nuo sanat liitettyinä minuun eivät tee minusta huonoa tai epäonnistunutta ihmistä. Itseasiassa voin sanoa varmaan ensimmäisen kerran olevani hyvä ja onnistunut ihminen, sillä olen hakenut ja saanut apua viimeisten viikkojen aikana :) Tarkemmin yksityiskohtiin takertumatta kerron, että käyn viikottain terapiassa, josta on ollut todella hyötyä. Pidän tästä terapeutista kovasti ja koen pääseväni eteenpäin. Sain myös lääkitykseni takaisin ja tällä kertaa aijon pysyä siinä. Lisäksi osallistuin toissa viikolla ensimmäistä kertaa elämässäni syömishäiriöisten tukiryhmään, joka oli sanoinkuvaamaton kokemus. Niin kuin kaikki muutkin näiden samojen sairauksien kanssa pyöriskelevät ihmiset, tiesin, että en ole ainoa ongelmineni. Kuitenkin vasta tuohon tukiryhmään osallistuminen ja näiden muiden henkilöiden kanssa keskustelu auttoivat minua sisäistämään sen faktan; EN OLE YKSIN.

Aika painavaa ja henkilökohtaista tekstiä -saattaapi joku ajatella. Minulle tän postauksen kirjoittaminen ei todellakaan tunnu raskaalta tänään. Tämä blogi on minun blogini ja kuten jo alussa kirjoitin, haluan, että se kertoo minun elämästäni. Uskon, että vaikeudet saa käännettyä voitoiksi ja heikkoudet lopulta vahvuuksiksi. Tällä asenteella oon valmis tähänkin päivään :) Jotta tähän postaukseen jäisi hiukan kevyempi fiilis, kerron, että olen saanut joitain hyviäkin uutisia viimeisten viikkojeni aikana; aloitan nimittäin uudet työt Cotton On -vaateliikkeessä joulutyöntekijänä! Tää pesti alkaa 1.11, joten vielä pari viikkoa odottelen. Uudet tuulet siis puhaltavat. Tänään ja tässä hetkessä kuitenkin mennään. Nyt on aika valmistaa lounas ja suunnata sitten töihin. Lähetän keväiset auringonsäteet sinne syksyiseen Suomeen XX

Ps. Haluan vielä muistuttaa tässä tekstissä itseäni siitä, että mulla on rakastava poikaystävä, vanhemmat, sisko, ystäviä sekä välittäviä tuttavia, työnantajia ja sukulaisia. Oon kiitollinen kaikista näistä ihmisistä :)

Suomi-loman tuliaisiani, Marimekon kankaat Kiteen tehtaanmyymälästä, joista päätin vihdoin ja viimein tehdä jotain...

Ensimmäinen kangas muuntui verhoksi kirjahyllyn eteen...Mulla oli siis James äidin ompelukone käytössä! :)

Toinen on nyt väliaikasesti peittämässä Jamesin kirjastosta tuomaa tuolia :)

Kolmannesta ompelin tyynyliinan :)

Meidän pikku kylppäri ja uusi matto :)

A cup of tea and date scones from Bakers Delight on Sunday afternoon :)

Ruokailu-"tila" :D

#me #today morning #fresh #sun is shining #happy